Suru

Considera morientem - pidä mielessä, että kuolet. Raju ajatus, joka on tullut tänä vuonna monella lähemmäs kuin koskaan ennen. Tämän ei suinkaan tule aiheuttaa pelkoa, vaan kannustaa tarttumaan kaksin käsin elämään ja nauttimaan sen koko rikkaudesta niin kauan kuin päiviä riittää. Kun kukaan meistä ei tulevasta tiedä. Elämä on nyt tässä. 

Kun suoritin opiskeluaikana harjoittelua TYKS:in syöpäosastolla, toistuva kommentti sairailta oli, että aikaa läheisten kanssa olisi saanut olla enemmän. Yksikään ei murehtinut sitä, ettei ollut tehnyt enemmän töitä tai ollut ehtinyt ansaita enemmän. 

Työni kautta kuolema ja suru ovat tulleet lähelle ja meitä oppilaitospappeja kutsutaankin kuoleman ammattilaisiksi, kun käymme puhumassa eri opiskelijaryhmien kanssa kuoleman ja surun kohtaamisesta erityisesti sosiaali- ja terveysalalla. Kuolema koskettaa silti ammattilaistakin. 

Puolitoista vuotta sitten kuoli melko iäkäs sukulaiseni, joka sairasti kauan ja oli itse jo valmis lähtemään. Minulla on edelleen hänen numeronsa ja viestinsä puhelimessa. Hänen puuttumisensa huomaa, kun hän kuitenkin kuului elämääni niin kauan kuin muistan. Tuntuu silti hyvältä, että hän ei pelännyt väistämätöntä, vaan hänellä oli vahva usko siihen, että hän pääsee taivaan lepoon eroon sairauksista Luojansa luo. Se lohduttaa. Kuolema voi olla kaunis, vaikka läheisille jääkin suru. Ja suru ja ikävähän kertovat rakkaudesta.

Vajaa vuosi sitten minua nuorempi sukulaiseni, pienten lasten isä, menehtyi aivan odottamatta. Sitä ei voi ihmisjärjellä ymmärtää. Ei löydy sanoja. Tuntuu niin väärältä. Kuitenkin hänen äitinsä totesi, että meidän muiden elämän on vain jatkuttava. Ei ole vaihtoehtoa.

Pian tämän jälkeen jouduin hyvästelemään vielä kaksi koiravanhusta, jotka eivät olleet omiani, mutta heistä oli tullut hyvin rakkaita, koska hoidin heitä säännöllisesti. Lapsena ensimmäiset kokemukseni kuolemasta olivatkin juuri omien lemmikkien menehtymisiä. Lemmikit ovat perheenjäseniä, joita saa surra. Monesti koira tai kissa voi olla juuri se tuki, joka ymmärtää, tulee lähelle, ei hylkää, ei loukkaa vaan rakastaa pyyteettömästi. Siksi lemmikin menetys saa koskettaa. Minä kaipaan näitä koiravanhuksia kainalooni edelleen.

Muutenkaan toisten surua ei tule määritellä. Ei ole väärää tapaa surra. Eikä ole ohjeistusta siitä, kuka saa surra ja millä tavalla on surtava. Tai onko ylipäätänsä pakko surra. Ei ole. Surua on tutkittu väitöskirjatasollakin viime vuosina. Muun muassa Mari Pulkkinen ja Juha Itkonen ovat julkaisseet kattavia tutkimuksiaan aiheesta. Mari Pulkkinen on nostanut perinteisen surun vaihe -ajattelun rinnalle ajatuksen siitä, että ihminen saa surra vaikka koko lopun ikänsä. Surutyötä ei tarvitse suorittaa vaihe vaiheelta ja päätyä lopulta väistämättömän hyväksymiseen. Totta kai tuo poikansa menettäneen sukulaiseni ajatus on tärkeä. Oma elämä saa jatkua ja sen tulisi jatkua. Tellervo Koivisto sanoi vasta Kotilieden haastattelussa: "Ikävöin yhä kaikkea Maunossa, mutta enää suru ei ole yhtä ahdistavaa." Olisi jokseenkin kohtuutonta ajatella, että 65 yhteisen vuoden jälkeen surutyön voisi saattaa loppuun ja surun jättää taakseen. 

                                                                    

Eikä näin kärjistetysti toki ennenkään ole välttämättä ajateltu. Surusta sanotaan mm. että se ei ole pesä, johon jäädään asumaan vaan suru on kuin tunneli, jonka kautta kuljetaan uudenlaiseen elämänvaiheeseen. Surua ja menetystä on tietenkin tärkeä työstää, jotta sen kanssa jaksaa elää. Eräs sureva sanoi minulle, että älä vain väitä, että aika auttaa. Näin se kuitenkin voi olla. Tosin ei voida sanoa, että ensimmäinen vuosi on aina vaikein, sen jälkeen helpottaa. Olen kuullut monen surevan sanovan, että ensimmäiset viisi vuotta tai kolme vuotta olivat vaikeimmat, sitten alkoi helpottaa. Yhtä, kaikille sopivaa aikarajaa, ei voi asettaa. 

Suruhan ei liity vain kuolemaan. Voi surra myös parisuhteen päättymistä, työn menettämistä, terveyden heikentymistä tai lasten muuttoa pois kotoa. Luopumista kaikki. Ansaitsee ja vaatii aikaa, käsittelyä ja hellyyttä itseään kohtaan.

Pyhäinpäivä meinaa vallan jäädä Halloweenin jalkoihin. Sinällään pimeään syksyyn sopii piristeeksi hurjat koristeet, kurpitsalyhdyt ja naamiaiset. Mutta myös kynttilän voi sytyttää sen ihmisen (tai eläimen) muistolle, joka ei enää ole täällä. Pyhäinpäivän iltana hautausmaa loistaa rakkautta, muistoja, kaipausta ja tunnetta. Jokainen kynttilä kertoo kerran eläneen ihmisen tarinaa. Yksikin liekki pimeässä illassa valaisee paljon. Mitä pimeämpää on, sitä kirkkaammin liekki loistaa ja sen laajemmalle valaisee. Yksikin pieni ilon aihe voi valaista oman elämän pimeyden ja tuoda lohdutusta suruun.

"Toivo on minusta tavattoman kaunis sana, 

se kantaa mukanaan maailmoita, tuoksuja, värejä, tunnelmia,

koivuja hiirenkorvilla, auringonnousuja, 

sateen jälkeisiä tuoksuja, saunan pesemää puhtoisuutta, kyynelten huuhtomia kasvoja, kaipaavien katseiden odottavaa tuiketta.

Toivo on minusta tavattoman kaunis sana,

se valaisee pimennetyt tilat ja avaa lukitut ovet, 

se murtaa toivottomat sydämet ja järjen sulkemat päätelmät.

Toivo on minusta tavattoman kaunis sana,

sillä sen ytimessä on mahdottoman tuleminen mahdolliseksi ja luvatun tuleminen todelliseksi.

Toivon ytimessä on Kristuksen ylösnousemus. 

Sen jälkeen mikään ei ole ollut toivotonta.

Toivo on tosiasia." 

                                                                  (Eija Harmanen)

 #sytytänkynttilän