Kampuspappi Sonja

Considera morientem - pidä mielessä, että kuolet. Raju ajatus, joka on tullut tänä vuonna monella lähemmäs kuin koskaan ennen. Tämän ei suinkaan tule aiheuttaa pelkoa, vaan kannustaa tarttumaan kaksin käsin elämään ja nauttimaan sen koko rikkaudesta niin kauan kuin päiviä riittää. Kun kukaan meistä ei tulevasta tiedä. Elämä on nyt tässä.  Kun suoritin opiskeluaikana harjoittelua TYKS:in syöpäosastolla, toistuva kommentti sairailta oli, että aikaa läheisten kanssa olisi saanut olla enemmän. Yksikään ei murehtinut sitä, ettei ollut tehnyt enemmän töitä tai ollut ehtinyt ansaita enemmän.  Työni kautta kuolema ja suru ovat tulleet lähelle ja meitä oppilaitospappeja kutsutaankin kuoleman ammattilaisiksi, kun käymme puhumassa eri opiskelijaryhmien kanssa kuoleman ja surun kohtaamisesta erityisesti sosiaali- ja terveysalalla. Kuolema koskettaa silti ammattilaistakin.  Puolitoista vuotta sitten kuoli melko iäkäs sukulaiseni, joka sairasti kauan ja oli itse jo valmis lähtemään. Minulla on edel

Keväällä kesken etätöiden kotona tuli sähkökatko. Huomasin silloin, että molempien puhelimieni ja läppäreideni akut olivat tosi vähissä. Ja nettiyhteyskin katkesi. Olisin tietenkin voinut nauttia täydellisestä hiljaisuudesta, kun jääkaappikaan ei hurissut eikä ulkoakaan kuulunut meteliä. Mutta ei kelvannut tällainen yllättävä lepotauko, vaan kaivoin kynän ja paperia esille ja aloin suunnitella jotakin tulevaa työjuttua. Toivoin myös, ettei kukaan soittaisi, koska puhelimesta loppuisi akku saman tien.  Sähkökatkoa ei lopulta kestänyt varttia kauempaa. Heti, kun kuulin sekalaiset piippaukset laitteiden käynnistyessä, säntäsin laittamaan kaikki mahdolliset laitteet lataukseen. Totesin, että jatkossa on huolehdittava siitä, etteivät akut pääse näin vähiin! Mutta mitenkä ne omat akut? Kirjoitan tätä Teamsissa tapahtuvan koulutuksen tauolla. Aihe muistutti, että sähköhammasharjahan ilmoitti aamulla akun vähäisestä varauksesta, joten kävin laittamassa sen latautumaan ja jatkoin kirjoittamista

  Syys- lokakuun vaihteessa kirkoissa vietetään Mikkelinpäivää. Tänä vuonna 4.10. Minulle tämä enkelien ja lasten sunnuntaiksikin kutsuttu tarkoittaa aina ruotsinkielistä jumalanpalvelusta Mukkulan kirkossa mahtavan ruotsinkielisen seurakunnan kanssa. Lahdessahan ei ole varsinaista omaa ruotsinkielistä seurakuntaa, mutta yhteinen kieli tuo tämän joukon yhteen. Vastaan oppilaitostyön ohessa Lahden ruotsinkielisestä seurakuntatyöstä, vaikka suomenkielinen olenkin, koska opiskelin Åbo Akademissa. Ruotsinkieli on siksi minulle edelleen rakas.  Mutta enkeleihin! Nykyään on olemassa erilaisia enkelihoitoja ja yhteydenpitoa enkeleihin eri kanavien kautta. Niihin en nyt ota kantaa. Minä, jonka ammatti perustuu johonkin, jota ei voi järjellä selittää, olen hyvin varovainen tuomitsemaan ja sanomaan, mikä on totta ja mahdollista ja mikä ei. Tottakai järkeä saa ja tulee käyttää ja kriittisesti arvioida asioita sekä lopulta pitää kiinni siitä, mikä on hyvää. Olen kuullut seurakuntalaisilta kertomuk