Kampuspappi Sonja

  29.11.2020 on ensimmäinen adventtisunnuntai ja siitä alkaa adventtipaastoksikin kutsuttu aika neljän adventtisunnuntain kautta jouluun. Adventti tarkoittaa odottamista. Minusta on nasevaa, että ruotsiksi odottaminen on: att vänta. Kuulostaa lausuttuna hyvinkin adventilta. Me odotamme nämä viikot eri tavoin ja eri asioita. Moni väsynyt arvatenkin odottaa lomaa. Joku taas odottaa huolella valmistettuja ruokia tai ajatuksella hankittuja lahjoja. Toisilla mikään tällainen ei liity joulunaikaan. Ei ole, mitä odottaa. Tai taloudellinen tilanne tai korona aiheuttavat stressiä. On tulossa erilainen joulu. Osalle joulunalusaikaan kuuluu joulusiivous. Vanhastaan on jynssätty kotia saunan lauteita myöten ja koluttu kaapitkin. Jokainen voi tässäkin toimia toivottavasti sen mukaan, mikä hyvältä tuntuu. Tahdon siivoukseen liittyen johdattaa ajatukset myös oman sisimmän siivoukseen ja läpikäymiseen. Sitäkin adventtipaasto nimittäin on. Onko minun elämässäni ja sydämessäni tilaa joulun sanomalle? Sa

Marraskuu. Pimeää aamulla, pimeää illalla. Joka päivä hiukan aikaisemmin. Siinä välissä viime viikkoina tosin aivan huikeaa auringonpaistetta. Puhetta kaamosmasennuksesta niin mediassa kuin kahvipöytäkeskusteluissa siellä, missä kahvipöydässä ylipäätänsä istutaan. Kirkasvalolamput on kaivettu esille. Kysyn varmaan jokaiselta opiskelijalta, jonka kanssa juttelen, miten hän kokee pimeyden. Yllättävän moni kertoo pitävänsä pimeästä. Kevät ja sen läpitunkeva kirkkaus saattaa sen sijaan tuntua pahalta. Pimeys on lempeää ja armollista. Minä kuulun myös pimeän ajan ihmisiin.  Pimeydessä on nimittäin monia hyviä puolia:  1. Migreenistä kärsivillä on helpompaa.  Ulkona pystyy liikkumaan paremmin päänsärkyisenäkin ja sisälläkin pärjää huononakin päivänä ilman aurinkolaseja, jos valot on sammutettu. Keväisin apteekista on aina toisinaan migreenilääkkeet lopussa, kun niin monelle aurinko aiheuttaa kohtauksia. 2. Ulos voi pukea huoletta ne tyylittömimmät, mutta kenties mukavimmat ulkoiluvaatteet. K

Viime kesänä lomailin Turun seudulla. Yhtenä hyvin lämpimänä aamuna lähdin kävelemään majapaikastani Ruissalon kansanpuistoon ja kasvitieteelliseen puutarhaan. Matkaa oli reilut 8km. Reitti kartasta katsottuna oli hyvin selkeä. Myös kulkiessani kävelytietä, näin useampaan kertaan kylttejä, joiden perusteella saatoin päätellä olevani oikealla tiellä. Olen käynyt Ruissalossa aikaisemminkin, mutten kävellen. Tien pientareilla oli kyllä kukkia, mutta muuten maisemat eivät suuremmin ilahduttaneet. Lähinnä tehdasaluetta. Mutta kävelin tyytyväisenä ajatellen, että perillä on sitten kaunista, tästä nyt vaan pitää kulkea.  Siinä vaiheessa, kun minun olisi kellon mukaan pitänyt jo olla perillä ja maisemat olivat edelleen yhtä mitäänsanomattomat, kaivoin lopulta puhelimen kartan esille. Olin täysin väärällä tiellä. Tie oli samansuuntainen kuin se oikea eikä linnuntietä kaukana, mutta siinä välissä oli vesistö, joten ei ollut minkäänlaista mahdollisuutta löytää oikotietä, vaan oli kiltisti palatta

 Isä, iskä, isi, faija, pappa, ukki, vaari, äijä, ukko, muffa, faffa...enemmänkin nimi kuin sana, joka herättää jonkinlaisia tunteita meissä jokaisessa - iloisia ja onnellisia tai haikeita ja vaikeita. Tänään on monessa kodissa iloista touhua ja liikuttavia hetkiä, kun isiä muistetaan herkuilla ja lahjoilla. Toisaalla taas mielen täyttää haikeus ja ikävä, kun ei syystä tai toisesta ole mahdollista jakaa tätä päivää oman isän tai omien lasten kanssa. Tämä tuokin tietynlaisen jännitteen marraskuun alkuun, kun kouluissa ja päiväkodeissa pohditaan, voidaanko isänpäiväksi askarrella lahjoja tai kortteja, kun kaikilla ei ole, kenelle ne antaa. Hyvä, että tämäkin puoli tiedostetaan, mutta toisaalta lahjojen tekeminen ja vastaanottaminen on monelle lapselle ja isälle tosi tärkeää. Yhteinen aika on myös arvokas lahja, jos sen voi antaa. Patriarkaalisessa yhteiskunnassa käsitys Jumalasta  saattaa rakentua myös sen varaan, minkälainen näkemys isästä on. Jos oma isä on ollut turvallinen ja suojele