Otan yhden askelen kerrallaan

Otsikko on virrestä 510 ja se on valittu myös Suomen pyhiinvaellussivuille. Sopiva ajatus elämään muutenkin - työhön ja opiskeluun. Talven tuivertaessa viivähdän vielä viime kesässä, kun kuljin juurillani Turun seudulla. Pietarin pyhiinvaellusreitti johdatti mm. 

tänne Ravattulan Ristimäelle, josta on löydetty Suomen vanhimman tunnetun kirkon jäännökset 1100-luvun loppupuolelta. Tuolla asiat asettuivat jollain lailla oikeaan mittakaavaan. Varmasti tuossakin kirkossa työskennellyt pappi on ollut kiireinen omissa tehtävissään. Toisinaan tyytymätön siihen, mitä on saanut aikaan. Harmitellut sitä, mikä unohtui tai tuli tehtyä väärin. Mutta eipä näkynyt jälkiä niistä arjen harmeista kesällä 2020. Ei mainita historiankirjoissa, mikä posti lähti väärälle vastaanottajalle tai missä tilanteessa sotkeuduttiin sanoissa. Ainoastaan se tärkein on pysynyt tähän päivään asti - kirkon sanoma armosta ja rakkaudesta.

Puhuinkin viime vuoden lopulla eri yhteyksissä siitä, miten kulunut vuosi opetti muun muassa häpeän sietokykyä. Kun niin monta kertaa joutui törmäämään siihen, mitä ei ollut koskaan ennen elämässään tehnyt eikä osannut. Ja ensimmäiset luennot Zoomissa, yhteislaulut Teamsissa tai hengailut Discordissa tehtiin niin sanotusti yleisön edessä. Moni näki jos ja kun meni pieleen. Veikkaan kuitenkin, ettei tuhannen vuoden kuluttua kuule puhuttavan siitä, miten lahtelainen kampuspappi ei meinannut saada ääniasetuksiaan oikein silloin kerran Zoomissa. Veikkaan, ettei mene ihan tuota tuhatta vuottakaan. 😁

Totta kai on ymmärrettävää, jos oma osaamattomuus harmittaa silloin, kun haluaisi tehdä mahdollisimman hyvin. Ja tietenkin on hyvä pyrkiä kehittymään. Silti armollisuus itseä ja toisia kohtaan on hyvä muistaa. Millä asioilla on merkitystä pitkällä tähtäimellä? 

Joskus olemme opiskelijoiden kanssa asettuneet ajatuksissamme keinutuoliin ja kuvitelleet katselevamme elämäämme vanhuksina. Miltä tämän hetken murheet näyttäisivät vuosikymmenien kuluttua? On murheita, jotka tulevat leimaamaan koko elämää ja kulkevat mukana. Ja sitten on murheita, jotka voi hyvin jättää vaikka sinne viime vuoteen ja lähteä luottavaisin mielin taas kohti uutta. Yksi askel kerrallaan. Kukaan meistä ei tiedä tulevasta. Vaikka unelmointi on aina paikallaan, muuten tulevaisuuteen on turha koittaa kovasti kurkistella. Otetaan yksi askel kerrallaan ja tehdään yhden päivän jutut kerrallaan. Se riittää.

Palaan vielä hetkeksi tuonne Ristimäen raunioille. Nuo kivenlohkareet ovat aikoinaan muodostaneet kirkon. Ei yksikään kivi yksinään, mutta yhdessä. Kenenkään meistä ei myöskään tarvitse yrittää yksin rakentaa tätä maailmaa valmiiksi. Minulla on vain se oma paikkani. Tärkeä sekin. Toisilla omansa. Yhdessä saadaan aikaan työyhteisö, opiskeluporukka, oppilaitos, kaveripiiri, perhe... Silloin kun itse ei niin hyvin osaa, kenties lähellä on joku, joka hallitseekin sen jutun paremmin ja voi auttaa. Ehkäpä minä voin vastaavasti olla apuna jollain toisella hetkellä. Yhdessä. Askel kerrallaan. 💓