Luonnon julistus

Täytyy tunnustaa, että en muista omasta rippikoulustani kovin monia opetuksia. Sen kyllä, että nimenomaan opetettiin paljon. Alleviivattiin oppikirjaa ahkerasti. Se kuitenkin jäi mieleen, että Jumala kertoo itsestään myös luonnossa, ei vain Raamatussa tai Jeesuksen vaiheissa. 

Kevät on minulle joka vuosi aikaa, jolloin tämä luonnon julistus kolahtaa ihan erityisesti. Vaikka tiedän kyllä, että kerta toisensa jälkeen kevät lopulta koittaa lumisenkin talven jälkeen, silti jossain vaiheessa maalis- tai huhtikuun räntäsateessa vastatuuleen tarpoessa tulee sellainen tunne, että tätä tämä elämä nyt sitten on aina vaan, päivästä toiseen, vuodesta toiseen. Kylmää ja surkeaa. Monessa mielessä. Niin vähän on kärsivällisyyttä ja luottamusta itsestäänselvänkin edessä.

Ja silloin, räntää silmälaseista pyyhkiessä, katse osuu pieneen sinivuokkoon, joka kylmyyttä uhmaten on puskenut tiensä edellisen vuoden maatuvien lehtien ja roskien alta. Luottavaisena kurkottaa kauniit kasvonsa kohti taivasta pelkäämättä lainkaan, että joku tallaa päälle tai kohta halla nipistää terälehdestä. Kaikella on aikansa. Lopulta elämä voittaa. Siinä ei pappikaan väkevämpiä saarnoja kaipaa.

Kirjoitin loppuvuodesta pimeyden hyvää tekevästä suojasta ja silloin totesin myös, ettei aina tarvitse kukoistaa. Puutkin keräävät talven ajan voimansa juuriin ja runkoon. Lumen ja jään alla lepää paljon elämää odottamassa taas uutta kevättä. Kirjassa Mitä sinulle toivoisin Jörg Zink kirjoittaa: 

"Mitä sinulle toivoisin? En sitä, että kasvaisit yhtä isoksi kuin puu, yhtä vahvaksi tai yhtä liikkumattomaksi. Vaan että katsoisit yhä uudestaan ylöspäin, sinne missä ovat latvat ja taivas. Että jäisit seisomaan etkä aina ryntäisi eteenpäin. Että oppisit seisomaan ja kasvamaan kuin puu. Että juuresi löytäisivät vettä, oksasi olisivat valossa. Sillä sinä et ole vielä perillä. Sinussa on voima, joka on puussakin: kasvun voima. 

Mitä sinulle toivon? En sitä, että olisit kaunein puu tämän maan päällä. En sitä, että aina vuodesta vuoteen kaikilla oksillasi loistaisi kukkia. Vaan että joskus johonkin oksaan puhkeaisi kukka, että joskus syntyisi jotain kaunista, että rakkauden sana joskus tavoittaisi jonkun sydämen, sitä sinulle toivon."

Ihailen lintuja. Miten jokainen äänellään alkaa tähän aikaan vuodesta kailottaa, että täällä olisi hyvä puoliso, etsisimmekö pesäpaikan! Ja kohta toinen samanmoinen kuulee ja vastaa. Tehdään suunnitelmia ja luodaan uutta elämää. Sitten tapaan upeita nuoria ihmisiä - kauniita, herkkiä, hauskoja ja monella tavalla viisaita, jotka epäröiden pohtivat, kelpaanko minä kenellekään. Enhän minä kuitenkaan kelpaa, kun olen tällainen. Ja vaikka toinen samanmoinen vastaisi kauniistikin, kenties itse myös epävarmana, silti mieleen nousee epäilys ja toivottomuus. Lintujen elämää sen tarkemmin tuntematta veikkaan, että ihmiselo on eri tavalla mutkikasta, mutta ei ihmiselläkään olisi syytä säteilyään piilottaa. (Videota varten kannattaa napsauttaa äänet päälle 🐦)

Kenties sinäkin katselet luontoa ihmettelevin silmin. Jos kuitenkin usein tulee kiiruhdettua paikasta toiseen tai vaikka juostua tai pyöräiltyä niin määrätietoisesti ja vauhdilla, että maisemat, kukat ja perhoset vain vilistävät ohi, kannustan joskus pysähtymään jonkin pienen, suuren ihmeen äärelle ja vain kuulostelemaan, mitä se juuri sillä hetkellä kertoo, mitä ajatuksia herättää. Vai toimiiko hetki juuri tarpeellisena aivojen nollauksena. Miten voi vaikkapa jää lammikon pinnalla näyttää taidokkaalta, kun sitä pysähtyy tarkastelemaan!