Juuret

Liedon Vanhalinna ja Hämeen Härkätie

 Kesälomalla tieni vie jälleen näihin maisemiin, kotiseudulleni Varsinais-Suomeen. Ehdin asua näillä tasaisilla tantereilla yli kolmekymmentä vuotta. Muutama vuosi sitten huomasin ensimmäistä kertaa, miten suloiselta ja sykähdyttävältä Turun murre kuulosti. 😂 Sellaista en ollut voinut kuvitella mahdolliseksi asuessani Liedossa. Tiedän monia, jotka kiirehtivät muuttoa lapsuusmaisemista. Opiskelu saattaa antaa siihen luonnollisen ja hyvän mahdollisuuden. Mutta ainakin Lieto on sellaista seutua, johon moni koulukaverini viimeistään perheen perustamisen aikoihin on palannut. Oman kotiseudun kauneuden ja arvon tajuaminen vie joskus aikaa. Täytyy klassisesti lähteä kauemmas nähdäkseen lähelle. 

Tuossa luokassa, jonka ovi on raollaan, aloitin koulutieni Liedon Ilmarisissa

Näitä samoja teitä minun juurillani ovat kovin monet muutkin kulkeneet. Viime kesänä julkaistiin kaksi pyhiinvaellusreittiä, jotka kulkevat ohi paikan, jossa synnyin sekä ohi paikan, jossa opin kävelemään. Ohi paikan, jossa opin kirjoittamaan ensin meikäläisiä kirjaimia ja ohi paikan, jossa sittemmin opin heprean ja kreikan aakkoset. Pyhiinvaelluksesta olen kirjoittanut ennenkin ja kirjoitan vielä lisää, kunhan ensin käyn Suomen ensimmäisessä, vasta avatussa pyhiinvaelluskeskuksessa Turun tuomiokirkossa. Pyhiinvaelluksessa riittää näköjään minulle ammennettavaa. Lyhykäisyydessään voi sanoa, että pyhiinvaelluksella tehdään matkaa sekä tietä myöten että oman itsensä sisällä. "Pyhiinvaellus on lepoa liikkeessä." Voit vain kuvitella, miten puhuttelevaa on tehdä ihan Citynomadista löytyvää pyhiinvaellusta omalla kotiseudulla. Suurien tunteiden ja väkevien ajatusten kävelyä. Mutta niin pyhiinvaellus kuin omille juurille pysähtyminenkään eivät edellytä virallisia reittejä. Jokaisen omat kotiseudut ja oma sisin ovat ne oikeat paikat. 

Åbo Akademin teologisen rakennukset ovat näin upealla paikalla. Tuon vaaleansinisen talon katon rajassa olevat piskuiset ikkunat olivat minun työhuoneeseeni assistenttina. Huone oli todellisuudessa iso!

Juuret kiinnittyvät johonkin. Kasvun perustaan, joka antaa ravinnon. Kasvetaan kohti jotakin. Viime kädessä kohti taivasta. Maaperä voi olla ravinteikas tai köyhä. Voi olla hyvät lähtökohdat kasvaa reheväksi tai haastavat olosuhteet, jotka aiheuttavat kituliaan kasvun. Ja nyt en ajattele kasvillisuutta vaan meitä. Mutta sieltä ponnistetaan - muhevasta mullasta tai kallion kolosta. Kenties kiitollisena tai kiukkuisena omasta taustasta. Yhtä kaikki se, missä meidän juuremme ovat, vaikuttavat tavalla tai toisella siihen, minkälaisia me olemme. Sen hyväksyminen voi antaa rauhan. Minäkin tiedän perineeni varsinaissuomalaisen töykeän töksäyttelevän puhetyylin, jolla en tarkoita mitään pahaa. Kun sen tiedostaa, sitä voi yrittää hiukan pehmentää vaikkapa Päijät-Hämeessä. Mutta itselleen ei kannata kuitenkaan olla liian julma. Eikä toisille töksäyttelijöille. Toisaalta juurilla ei voi oikeuttaa huonoa käytöstä. Jokaisen pitää kantaa vastuu omista teoistaan.

Omia juuria ei tarvitse toisaalta myöskään romantisoida. Elämässä ei ole tarkoitus kääntyä alaspäin ja pyrkiä takaisin piiloon maan kätköihin. Oman elämän alkulähteille. Kasvaminen ei ole sitä. Asuu sitten koko ikänsä samalla paikkakunnalla tai muuttaa usein, tärkeintä on oma sisäinen tila ja siellä tehdyt oivallukset. Minulle on tehnyt hyvää kävellä nyt niillä teillä, joita kulkiessa on joskus tehnyt hyvinkin kipeää. Tuntuu rohkaisevalta ajatella, että nyt ollaan tässä. Aika ja etäisyys voivat myös auttaa ymmärtämään asioita ja ihmisiä uudella tavalla ja arvostamaan heitä, jotka ehkä joskus olivat itsestäänselvyys.

Minun tapauksessani, kun juureni osuvat historiallisestikin merkittävälle maaperälle, iski suorastaan nolous, miten paljon uutta opin omasta kotipitäjästäni Citynomadin avulla. Olen esimerkiksi kymmeniä vuosia kulkenut aivan tästä läheltä tietämättä, että juuri tuossa lähteessä Kustaa Vaasa tiettävästi juotti hevostaan! 😂 Ei niin, että se tieto olisi arkeeni sanottavasti vaikuttanut missään vaiheessa. Veikkaan kuitenkin, että turistina omalla kotiseudulla oleminen saattaisi avata kenelle tahansa meistä silmiä uudella tavalla. Kun muutin Lahteen, kysyin työkaveriltani, mitä minun pitäisi Lahdesta ensimmäiseksi nähdä. Ei hänelle meinannut tulla mieleen Sibeliustalo eikä satama, ei Lahen betoni ja muu urheilukeskus saati radiomastot, koska tuossahan ne olivat kuten ennenkin. Kuuluivat kaupunkikuvaan.

Olisiko tänä kesänä hyvä hetki katsella omaa tämänhetkistä kotiseutua, lapsuuden maisemia tai omaa sisäistä maisemaa uusin, lempein ja hyväksyvin silmin?